SAIRAS

Kaikelta piilossa, salassa

runneltu sieluni vaikeroi

Kuurmaan kolkkoon raahaudun,

syviin onkaloihin, totuutta pakoon.

Piina, tuska aivojani kangistaa

Kalman lemu on seuranain.

Tuo viesti kaiken lopun

vain päässäni takoo.

Kuurmassa varjot paasien

ilkkuvien petojen muodot saa.

Holtittomana onnahdellen

käyn varjoon iäiseen.

Valosta hetki sitten nautin,

vailla huolta, uskoin, elän ainiaan.

Yön kammot piilossa lymysivät

ei niistä merkkiä havainnutkaan,

Sävähdys ruumiissa, yksi tai kaksi,

tuskin mitään huomattavaa,

vääntyi tuskaksi kammottavaan,

pedot yön raastoivat ruumistain

Onkaloista pimeistä ulos mataan

taakse jäi toivo, usko parempaan

Edessä tyhjyys, kohtalo niin kolkko,

tyynnyn, myönnyn, aikaa on vielä hetki.

Itseensä kadonnut

Öhkyää, 
lemuaa ja öhkyää

ei istu – lötkyää

ei kävele – notkuaa.

Ynittää, 
hiestä kiiltää ja ynittää,

ei ymmärrä – kähiää

Tuskissaan hiljaa huutaa,
Ahdistaa!

Olalle ei taputa kukaan.

Tuhertaa,
päätään puristaa,

tuskaa kaikessa tajuaa.

Silmät huutaa, hartiat löyhkää,
Auttakaa!

Vain sydämestään vahva, 
varma,

näkee, tuntee, auttaa

Heikot 
peloissaan kaikkoaa