Kaikelta piilossa, salassa
runneltu sieluni vaikeroi
Kuurmaan kolkkoon raahaudun,
syviin onkaloihin, totuutta pakoon.
Kalman lemu on seuranain.
Tuo viesti kaiken lopun
vain päässäni takoo.
Kuurmassa varjot paasien
ilkkuvien petojen muodot saa.
Holtittomana onnahdellen
käyn varjoon iäiseen.
Valosta hetki sitten nautin,
vailla huolta, uskoin, elän ainiaan.
Yön kammot piilossa lymysivät
ei niistä merkkiä havainnutkaan,
Sävähdys ruumiissa, yksi tai kaksi,
tuskin mitään huomattavaa,
vääntyi tuskaksi kammottavaan,
pedot yön raastoivat ruumistain
Onkaloista pimeistä ulos mataan
taakse jäi toivo, usko parempaan
Edessä tyhjyys, kohtalo niin kolkko,
tyynnyn, myönnyn, aikaa on vielä hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti